Löysin tällaisen mailiboksistani. Olen sen lähettänyt joskus yhelle eksälleni:

                   Mon chéri!

Kiitos kauniista mailistasi! Ei tämä vastaus vallan paluupostissa tule, mutta "hitaitahan ne ovat herrojen kiireet."

Suurten tunteittensa onneton uhri, entinen Mia, nykyinen fakiiri, piru ties kenen armosta, lähettää täten alamaisimmat kunnioituksen ja rakkautensa ilmaisut sinulle, oi komeakasvoinen mies, jonka nimelle kokonainen kuoro kohottaa ylistyksensä; tahtoen näin vedota sinun lämpimämpiin tunteisiin, huutaa arvoton palvelijasi, jonka korkein onni olisi saada laskea nuori ja hieman rasvoittunut sydämensä sinun kenkiesi tallattavaksi näin sanoen: "Ikävä on minun täällä olla, parempi kuoloa moinen elo." Jos olet prinssini, jaksanut sulosilmilläsi nämä infernaalisen pitkät lauseet loppuun lukea, on palvelijasi, maan halpa matonen, enemmän kuin tyytyväinen ja haltioituneena heittäytyy suulleen eteesi tien tomuun ja palaa päivän tekstiin ja hieman asiallisempaan tyyliin.

Joko maailma on ottanut sinut huostaansa ja Mia alkaa unohtua? Sinä vain kirkastut minun ajatuksissani, minä taas himmenen ja vähitellen häivyn sinun muistossasi, ja takaisin tultuani voi tuntua jossain määrin siltä kuin olisi aloitettava uudelleen alusta. Rakkautenihan on ollut muuttumatonta jo kohta neljä kuukautta, mutta vasta viimeisen katastrofiuhkan aikana ja sen jälkeen on minusta tuntunut,  että saan vastarakkauttakin. Tunne, joka antaa elämälle paljon sisältöä ja poistaa suuren osan alituisesta pessimismistäni. Sinä olet tehnyt minusta nuoren naisen, joka näissäkin olosuhteissa on maailmaan tyytyväinen. Oli suurenmoista saada sinulta maili, joka osoittaa, etten ole aivan yhdentekevä olento edes poissaollessani, ja että voit kenties joskus tulevaisuudessa luottamuksella vaikka tulla omakseni, mikäli et paremmin minut tuntemaan opittuasi huomaa minua siihen epäkelvoksi. Mutta rakkaushan tasoittaa paljon, ja minä olen nuori etkä sinäkään vielä ikäloppu. Meillä on vielä kokonainen elämä edessä aikaa, jonka varmasti voi elää yhtä täyteläisesti kuin tähänkin asti eletyn, ,mutta ehkä hieman vakavammin ja rauhallisemmin. Olen varma , ettet kanssani tule ainakaan onnettomaksi, mitään ruusunpunaisia tulevaisuudenkuvia en vielä uskalla sinulle luvata. Toistaiseksi asia olkoon "avoinna", kiire on tässä asiassa kaikkea muuta kuin hyödyksi. Joskus iltaisin, "rauhan laskeuduttua maahan", kun ajattelen ja katselen sinua, nähden sinun koko komeuden ja muistaen reilun reippautesi ja suoruutesi, tulee suorastaan kuuma, ja mieleni tekee puristaa sinut puolikuoliaaksi ja vaatia sinut heti vihille, "tai muuten maailma sekoaa silmissäni!"

Olen taas päättänyt heittää asiallisen tyylin syrjään ja kirjoittaa, mitä sydän käskee, tulkoon millainen sentimentaalinen sepustus tahansa. Miksi kieltää tosiasiaa, herkkä ja sentimentaalinenhan minä tosiasiallisesti lienenkin, näytteleminen kai on mennyt vereen. Mutta sinulle, rakkaani, en enää tahdo näytellä. Täytyyhän sinun oppia tuntemaan nämä luonteeni "epämiellyttävimmätkin puolet." En yhtään ihmettelisi, vaikka sinusta joskus tuntuisi minä ja rakkauteni sinun taakalta ja koko suhteemme jollain tavoin toivottomalta. Ehkä olet iloisempi ja rauhallisempi luonteeltasi kuin minä, etkä tällaista tunne, mutta omasta puolestani voin sanoa, että monesti on mieleeni iskenyt ajatus: mitä tämä oikeastaan kannattaa? Nykyaikahan on sellaista, että yhteiseen tulevaisuuteen ei enää rakkaus yksin tahdo riittää, vaan että siihen täytyy olla kaikenlaista muuta, joka kaikki saadaan vain tuolla kirotulla rahalla. Ja rahaa, sitä ei minulla totisesti ole. Jos voisin muuttaa puolet rakkaudestani sinuun rahaksi, olisimme upporikkaita ja sittenkin minä vielä taitaisin rakastaa sinua liikaa. Tai ehkä rakkauttani ei sentään liikaa ole, vaan se on jotenkin liian vaativaa sekä sinuun että itseeni nähden. Haluaisin, että rakastaisit minua sellaisena kuin olen ottamatta huomioon, että sinulla on oikeus vaatia minua muovautumaan yhtä hyvin kuin minäkin sinua vaadin muuttumaan mieleisekseni. Kultaseni, usko minua, älä taivu minun tylsiin vaatimuksiini, sinähän olet ihastuttava ja kaiken rakkauteni arvoinen sellaisenasikin enkä minä, joka itse olen täysin kaltoin kasvanut, ole missään suhteessa kelvollinen sinua kasvattamaankaan. Näinä yksinäisyyden aikoina tunnen suurta nöyryytyksen tunnetta ajatellessani sitä ääretöntä jyrkkyyttäni, jolla aina olen suhtautunut sinuun riitojen sattuessa. Sille ikävälle tosiasialle, että olen kiivas, en paljoakaan mahda, mutta vihanihan ei koskaan ole pitkäaikainen, se on ohi heti kiivastumisenkin häipyessä, ja kaikki myöhempi ei oikeastaan ole muuta kuin härkäpäistä murjottelua ja sinänsä tylsyyden huippu. Häpeän ajatellessani, että olen monesti riidan jälkeen, jonka on aiheuttanut sinun tai minun ajattelemattomuus, eikä suinkaan halu kiusata tai loukata, leikkinyt loukattua kuningatarta ja antanut sinun nöyrtyä anteeksipyyntöihin tai ylipäänsä nöyryyttänyt sinua. Rakkaus ei saa liian monta kertaa loukata itsekunnioitustani ja rakastettuni ei saa saattaa minua toverieni ja tuttavieni silmissä naurettavaan valoon. Tohvelisankaria ja aisankannattajaa on minusta turha toivoa, mutta rakastamaani miestä minä haluaisin kantaa käsilläni ja tehdä kaikkeni hänen hyväkseen. Tiedäthän, että komentelemalla ei minua saa mihinkään, hyvällä sen sijaan kaikkeen järjelliseen. Kulta, muista tämä, niin tulet näkemään, että minussa on paljon hyvääkin. Minusta tuntuu, että sinulle jäi jotenkin epäselväksi, mitä minä oikeastaan "sallin" sinun tehdä ja että teitpä mitä tahansa, joudut aina tuumimaan, mitä se mustasukkainen hölmö (=minä) siitä ajattelee ja tulee sen johdosta tekemään. "Sen johdosta" en tule tekemään mitään, sillä katson, ettei tehtyä kuitenkaan saa tekemättömäksi. Ja jos joskus sanon sinulle, etten luota sinuun, se ei ole totta. Ellen sinuun luottaisi,  olisi täällä oloni yhtä helvettiä.

Ehkä sinua tämä jaaritus jo alkaakin pitkästyttää, mutten kuitenkaan malta lopettaa ennen kuin olen kaiken purkanut, mitä mielessä on. Niin, tiedäthän, että ylpeyteni ei salli minun antautuvan sinua vakoilemaan millään tavoin. Minulla ei ole mitään oikeutta rajoittaa sinun henkilökohtaistai vapauttasi ja vaikeaa se oikeastaan taitaisi ollakin, olethan tottunut jo joka suhteessa olemaa itsenäinen. Saatkin sen takia tehdä kaikkea minkä haluat, sillä et varmaankaan tule tekemään sellaista, joka minua loukkaa, huomaa loukkaa eikä vain kiukuttaa. Jos antaisin myöten sille äänelle, joka syvällä sisimmässäni aina kuiskuttaa, kirjoittaisin kylmästi: "Et mene  minnekään etkä saa tavata ketään, et huvittele ollenkaan." Mutta se ei olisi oikein: olethan nuori, iloinen ja seurustelunhaluinen suloinen "poikalapsi" ja siis sinun täytyy saada nauttia elämästäsi. Siksi huvittele ja pidä hauskaa, mutta pidä myös kritiikki tallella. En vaadi mitään tilintekoa enkä oikeastaan edes sitä halua, sillä kaikki sellainen kuitenkin rikkoisi mielenrauhani, jota tarvitsen, jottet saa joskus synkkämielistä puolihäijyä kirjettä tai mailia, joka helposti syntyy minulta hetken tunnelman vallassa. Niin, kaiken summa: tee kaikkea, mitä mielesi tekee, luotan sinuun ja rakastan sinua eniten maailmassa! Anna anteeksi pikkumaisuuteni, tylsäähän tämä voi olla, mutta inhimillistä. Nyt on maili kirjoitettu, nyt alkaa siis mailin odottelu. Olen kärsivällinen enkä siis halua kiirehtiä.

Lopetan väkisin, vaikka tuntuu kuin olisin vasta päässyt alkuun. Loppufraasia en halua keksiä: siis vain, rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja se on tämänkin mailin suurin totuus kuten koko elämänikin nykyään.

                                     Sinun Mia